Yhteisö vai palveluntuottaja?
Vastuun jakautuminen yhteisöissä
Yhteisö ja ryhmä ovat molemmat joukko ihmisiä, jotka ovat tekemisissä keskenään. Yhteisö voi kuitenkin olla luonteeltaan hieman väljempi ja avoimempi. Tämä mahdollistaa sen, että yhteisöön voi kuulua melko matalalla kynnyksellä, tai että kaikki yhteisön jäsenet eivät välttämättä tunne toisiaan. Tämä toisaalta voi aiheuttaa myös sen, että yhteisön kaikilla jäsenillä ei ole yhteistä kuvaa vaikkapa yhteisön tavoitteista.
Vastuun näkökulmasta olisi hyvä, jos yhteisöstä huolehditaan yhdessä, ja parhaimmillaan vastuuta yhteisön olemassaolosta, toiminnasta ja hyvinvoinnista kannetaankin sujuvasti. Joskus se kuitenkin jakautuu epätasaisesti. Mitä suuremmasta ryhmästä on kyse, sitä helpompaa niin kutsuttu sosiaalinen vetelehtiminen voi olla. Tällä pahalta kuulostavalla ilmiöllä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että yksi tai useampi ryhmän jäsen ei tee yhteisen tavoitteen eteen yhtä paljon töitä kuin toiset.
Kuulumisen tunne Suomi-yhteisössä
Mutta mistä johtuu, että kaikki suomalaiset alueellaan eivät vuorotellen hoida panostaan yhteisön ylläpitämisen eteen? Olen pohtinut, voisiko kyseessä olla itse asiassa niinkin yksinkertainen asia, etteivät kaikki samalla alueella asuvat suomalaiset ajattele kuuluvansa Suomi-yhteisöön. Joskus Suomi-yhteisöt erotellaan omasta elämästä “muiden” yhteisöiksi, tai toiminnallisempien Suomi-yhteisöjen ajatellaan olevan ikään kuin palveluita. Tällöin maksamalla osallistumismaksu kiitetään siitä, että joku on järjestänyt mukavaa toimintaa. Palvelun ostaminen voi myös tuntua turvallisemmalta tavalta kokeilla yhteisön etäistä jäsenyyttä kuin toimintaan ja sen järjestämiseen sitoutuminen.
Ajatus palveluista ei itsessään ole ongelmallinen, kyllähän palveluita saa ostaa ja tarjota, eikä yhteisöihin ole pakko kuulua. Jaksamisen epätasapainoa voi kuitenkin muodostua niissä tilanteissa, joissa odotukset eivät ole selkeitä. Esimerkiksi silloin, jos toiminnan vapaaehtoiset kokevat ylläpitävänsä yhteisöä, mutta tapahtumaan saapuvat haluavat käyttää laadukasta palvelua. Näissä tilanteissa vastuunkantajille voi syntyä uupumusta, jota tulisi jotenkin helpottaa.
Mikä siis saisi yhteisön tuntumaan omalta tai tärkeältä? Suomi-yhteisöt ovat syntyneet aikanaan tarpeesta pitää yhteyttä suomen kieleen, kulttuuriin sekä muihin suomalaisiin. Virtuaalisen yhteydenpidon ollessa koko ajan helpompaa Suomi-ikävää voi helpottaa olemalla yhteydessä Suomeen puheluiden ja somen kautta. Tämä siis ei tapahdu yhteisöllisesti tai paikallisesti, vaan yksilöllisesti. Resurssien vähentyessä ja kilpailun kovetessa Suomi-yhteisöiden täytyykin tavallaan ajatella uudelleen, mikä on niiden luovuttamaton, paras puoli, jota ei ole ulkomailla muuten tarjolla. Ehkä se voi olla turvaverkko, luotettavuus tai ymmärrys suomalaisesta sisusta.
Mikä sinun yhteisössäsi on parasta, tai sellaista, joka kutsuu sinut toimintaan yhä uudestaan ja uudestaan?
PS. Meillä on lukematon määrä Suomi-yhteisöjä ja tarvittaisiin sata kirjoitusta kattamaan niistä jokaisen erityispiirteet. Toivonkin, että nämä kirjoitukset voi toimia keskustelunaloittajina ja jatkua yhteisöissä juuri niille hyödyllisillä tavoilla. Suomi-yhteisöt ja -ryhmät ovat usein loistavia ideoita, jotka voivat tuottaa jäsenilleen elinikäistä iloa, ystäviä ja merkityksellistä yhdessäoloa. Toivottavasti nähdään siis ulkosuomalaistoiminnassa!
Artikkelisarjan kolmannessa osassa käsitellään vapaaehtoisten puutetta ja yhteisön houkuttelevuuden edistämistä.
Kirjoittaja: Salla Korteniemi
Salla Korteniemi on kasvatustieteiden maisteri psykologian painotuksella ja työskenteli Isossa-Britanniassa ulkosuomalaistyön parissa.
Lue artikkelisarjan ensimmäinen osa tästä.